Aamuajatuksia vol1

Kokeilen taas uutta. Jos väikkäripäivät aloittaisi kirjoittamalla tänne, ois jo saaanut jotain aikaan. Käynnistäiskö se päivän tehokkaammin?

Sain tänä vuonna adhd-diagnoosin ja nyt pääsin aloittamaan siihen lliittyen 3kk ratkaisukeskeisen terapiajakson. Terapiassa yhdeksi konkreettiseksi tavoitteeksi asetin työntekemisen jouhevamman aloittamisen. Terapeutti käski miettiä, mitkä olisi asioita, jotka voisin tehdä rutiinimaisesti aamulla, riippumatta siitä, mistä loppu työpäivä koostuu. Mieleen nousi erään toisen väitöskirjatutkijan tapa aamuisin kirjoittaa A4 täyteen, täysin sensuroimatta kirjoittamistaan. Olkoon tämä minun vastaava yritelmä. 

Työskentelyn aloittamisesta vaikeaa toki tekee myös motivaatio-ongelmat. Onneksi vihdoin maanantaita tajusin pyytää ohjaajalta tapaamista. Ilman ohjaajan kanssa juttelua olisi mikä tahansa hetki voinut olla se, jolloin kamelin selkä katkeaa ja tietokone lentää seinään.

Eikä kyse ole siitä, etten tietäisi miksi teen tätä tai etten olisi itse tutkimuksesta motivoitunut. Motivaation puutteen aiheuttaa kaikki se muu. Eniten se, että en edelleenkään ole saanut rahoitusta ja joudun tasapainottelemaan keikkatyön, väitöskirjan ja köyhyyden keskellä. 

En osaa päättää missä järjestyksessä asiat pitäisi hoitaa. Kolme tärkeää kokonaisuutta on käynnissä: aineiston käsittelyssä pisteiden siirtäminen lomakkeen kautta taulukkoon (söisin mieluummin pikkukiviä), ensimmäisen artikkelin käsikirjoituksen laatiminen (aaaargh!) sekä keväällä pidettävän seminaarin abstraktipyyntöön vastaaminen (kääk!). Oikeastaan tämän päivän osalta homma on selvä, koska artikkelin käsikirjoitus pitää palauttaa tänään. Se ei ole edes lähellä valmista. Onneksi sillä tavalla ei ole hätä, koska se palautetaan tänään vain osana kurssia, jossa ensi viikolla pienryhmissä saa vertaispalautetta siitä. Olen jo henkisesti valmistautunut samaan palautteeksi "tää tuntuu hieman keskeneräiseltä".  

Kirjoittamisessa tuskaa tuottaa, että jouduin vaihtamaan kirjoituskielen. Ei yhtäkkiä tulekaan luontevasti ja tuosta vaan järkeviä, tekstiin sopivia tapoja ilmaista asiat. Pitäisi lukea muutama artikkeli, niin kieli taas palaisi päähän, mutta koska menetin lukurobottini, niin artikkeleiden lukeminen on aivan hirveää-kamalaa. Niin joo, ja siihen liittyen pitäisi tehdä hakemus, että saisin tukea uuden lukurobotin hankintaan. Huoh. Se ei ole kenenkään muun näkökulmasta akuutti, paitsi oman työskentelyni. 

No joo. Elikkäs. Tänään ohjelmassa käsikirjoituksen kirjoittamista (=tuskailua, kun mitään ei synny). Ihan itseäkin jännittää mitä tänne huomenna raportoin, sainko jotain palutettavaa vahi en. 

Uusi lukukausi

Kesällä kypsyi päätös jäädä opintovapaalle täksi syksyksi, vaikka rahaa ei tule nyt mistään. Työnteon ja väitöskirjan yhdistäminen ei onnistunut niin, etteikö oma jaksaminen ja perhe-elämä olisi kärsinyt. Nyt teen sijaisuuksia sen verran, ettei tarvitse lapsille syöttää kaarnaa ruuaksi, mutta muuten teen väitöskirjaa. 

Rahoitus siis ei ole vielä ratkennut. Päätöstä odotan Wihurilta ja viime viikolla lähti Koneen hakemus. Tähän syksyyn mahtuu vielä Kulttuurirahaston haku,  yliopiston omat väitöskirjantekijöiden paikkojen haku ja pari pientä säätiötä, joista voisi jokunen tonni kuluihin irrota. 

Puoliso on hieman tuskastunut. Ei siis siitä, että teen väitöskirjaa, eikä siitä, että jäin pois töistä. Molemmat oli yhteisiä päätöksiä. Häntä turhauttaa, miten joku niin tärkeä ja merkityksellinen kuin minunkin väitöskirjatutkimus on, voi olla kiinni siitä, sattuuko hakemukseni osumaan sellaiselle arvioijalle ja sellaisten muiden hakemusten joukkoon, että juuri minulle osuu rahoitus? Ymmärrän ja jaan tuskan, mutta itse en voi jäädä sitä voivottelemaan vaan yritän olla keskittymättä tuohon ajatukseen. Vituttaisi vaan ihan liikaa. 

Rahoitushakemusten lisäksi yritän käsitellä aineiston loppuun. Tuntuu samaan aikaan menevän vikkelästi ja olevan loputon työmaa. Nyt onneksi ohjaajien kanssa asetettiin käsittelylle yhdessä yhdenlainen dead-line: marraskuun alussa minulle varattiin tohtoriseminaarista esiintymisvuoro, jolloin tarkoituksena muille esittää aineistostani joitain mielenkiintoisia kohtia yhdessä pohdittavaksi. 

**

Meinasin jo heittää muuten hanskat naulaan tän blogin kanssa. Osallistuin kuitenkin kirjoittamiskurssille, josta sain tähänkin uutta motivaatiota ja innostusta. Opettaja kovasti kannusti pitämään päiväkirjaa, purkamaan ajatuksia ja tekemisiä vapaasti kirjoittamalla. Ei kuulema pidä sensuroida, vaan antaa ajatusten virrata tekstiksi. Tekee kuulema hyvää aivoille. Siihen luottaen siis kaivoin tämän uudelleen esiin ja koitan parantaa tapani. Jos edes kerran viikkoon avaisin ja antaisin päästä valua sen, mitä on valutakseen.

Rahoitushekmuksia vol 1.

Huoh, miten huonosti on lähtenyt vuosi käyntiin noin niin kuin väikkärin näkökulmasta. Ihan alkuun en edes jaksanut stressata, koska kiire ei ollut ja tiesin jääväni pitkälle saikulle tammikuun puolessa välissä. Kuvittelin, että polvioperaation jäljiltä istun tylsistyneenä sohvalla, joka luo mainion mahdollisuuden rahoitushakemusten näpyttelyyn ja jopa ihan siihen tutkimuksen tekemiseen. No ihan niin hyvin ei ole edennyt kuin haaveilin.

Ensimmäisen viikon operaation jälkeen olin niin vahvalla lääkityksellä, etten kunnolla edes muista tuota viikkoa. Meno oli sekavaa ja jälkikäteen ajateltuna ihan hirveän hyvä, etten siinä opiattihuuruissa lähettänyt yhtäkään hakemusta enkä tehnyt tutkimusta. Tulokset ei taitaisi olla kovin luotettavia. 

Toinen viikko meni kivuliaasti ja väsyneesti. Totesin, että on parempi olla ihan suosiolla saikulla. 

Sitten iski lapsille korona. Koronan jälkeen yhden viikon ajan sain aikaiseksi sentään yhden rahoitushakemuksen. Sitten iski vatsatautikierre perheeseen. Kohta on kaksi viikkoa siivottu eritteitä kaikilta pinnoilta kun vatsatauti tosiaan kiersi ihan kaikki, koiraa myöten. 

Eilen oli ensimmäinen tohtoriseminaari. Se oli mukavaa. Se tuli sopivaa hetkeen. Se herätti taas halun päästä tutkimuksen pariin. Sen jäljiltä sain tänään aikaiseksi toisen rahoitushakemuksen.

Yleensä kun painan hakemuksien lähetä-nappulaa, reaktiona on innostuksen sekainen huojennus. Tänään rahoitushakemuksen täyttämisen jälkeen tunne oli harmistus ja ärtymys. Miksi hakemusten kirjoittamiseen ei voi olla jotain selkeää standardia? Miksi tutkimussuunnitelmien pituus vaihtelee niin kovin? Miksi kaikkialle ei voi tutkimussuunnitelmaa liitteenä, vaan se pitää rajatulla merkkimäärällä laittaa kaavakkeelle? Mikä on työsuunnitelma ja miten se eroaa tutkimussuunnitelmasta? Alltosen säätiön hakemusta oli verrattain mukava tehdä, sillä säätiöllä on tarkka ohejistus jokaiseen hakemuksen kohtaan. Miksi kaikilla ei voi olla moista?

Tuntuu, että en saa kirjoitettua hakemuksia omalla tasollani. Keskittyminen on vaikeaa ja väsyttää, kun takana on viikko tolkulla syystä tai toisesta huonosti nukuttuja öitä. Rutiinit on rikki ja kaikki on hankalaa. Tuntui siltä, että lähetin koko hakemuksen aivan turhaan. 

Nyt pitäisi täyttää ohjausasiakirjaa. En aivan vielä ole päättänyt, yritänkö saada sen aikaiseksi tänään vai jätänkö huomiselle. Olen ärtynyt ja väsynyt, pitäisi vatsataudin jäljiltä pyykätä ja siivota, vielä toipilas lapsi kaipaa hoivaa. Kaiken tuon voisi jättää huomiotta väittämällä, että juuri nyt on pakko tehdä töitä. Tai sitten voin lykätä töitä ja koittaa hoitaa yhden kainalosauvan varassa könkäten perhettä ja kotia. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuta, joten harkitsen salaisen kolmannen vaihtoehdon valitsemista: nojatuoli, vastamelukuulokkeet, äänikirja ja kutimet. 

Perehdytyspäivä

Osallistuin tänään uusien tohtoriopiskelijoiden perehdytyspäivään. Päivässä kannustettiin päiväkirjan pitämiseen prosessin ohessa. Ajattelin, että kokeilen. 

Ensimmäisen päivän jäljiltä olo on lähinnä pöllämystynyt. Olen innoissani, sillä tutkimusaiheeni on hyvä ja olen siitä ylpeä. Jos voisin, hautautuisin jonnekin vain vellomaan aineistoni parissa ja kirjoittamaan. Mutta eihän se niin mene. Ensinnäkään minulla ei vielä ole rahoitusta, joten jälleen huomenna pitää mennä päivätöihin, jotka eivät mitenkään liity väitöskirjaani. Ja kun löydän aikaa ja jaksamista tehdä jotain väitöskirjan eteen, se on nyt alkuun ensisijaisesti ohjaustapaamisia, ohjausasiakirjan laatimista, opintosuunnitelman laatimista ja niiden rahoitushakemusten tekemistä. 

Perehdytyksessä myös nousi esille, että tavoite tehdä väitöskirja neljässä vuodessa on nykyään aivan todellinen tavoite ja sitä painotetaan monelta suunnalta. Toki tiedän, että niin kauan kuin rahoitusta ei ole ja väikkäriä tekee osa-aikaisesti, kaikkialla ymmärretään, ettei se tapahdu neljässä vuodessa. Jännittää kuitenkin kuinka hyvin ymmärrystä riittää sille, että töiden jälkeen kotona odottaa perhe ja tovottavasti joskus välillä myös harrastukset? Mahdoinko laittaa itseni nyt tilanteeseen, jossa olen valinnut korvata vapaa-ajan tutkimuksella ja sen oheistoiminnalla? 

Haluan tehdä tutkimusta. Rakastan opiskelua. En sinällään edes koe raskaaksi töiden jälkeen lukea artikkeleita tai kirjoittaa. Mutta kun se prosessi on niin paljon muutakin ja kun elämässä olisi myös muita velvoitteita. Ja kun todellisuus on, että olen valmiiksi jo elämästä aika uuvuksissa. Takana ei ole helppoja, kevyitä ja leppoisia opiskeluvuosia vaan töiden, perheen ja opintojen yhdistämistä usean vuoden ajalta. Viime vuoden lopulla kaikki edellisten vuosien kiire alkoi tuntua niskassa. 

Puolison kanssa olemme kyllä asian käyneet läpi. Kesään asti mennään näin. Siihen mennessä toivottavasti rahoitus on ratkennut ja saan heittäytyä kokopäivätoimiseksi väitöskirjatutkijaksi. Vaikka rahoitus ei olisi ratkennut, syksyllä en palaa töihin. Koulussa työskentelevänä onni on se, että kokeneelle on tarjolla aina sijaisuuksia, joten syksyn varasuunnitelma on tehdä väikkäriä ja rahoittaa elämä pätkäsijaisuuksilla, joiden ajankohtia ja määrää voi säädellä itse. 

Jos jotain perehdytyspäivä antoi, oli vimman saada elämäntilanne muutettua niin, että saisin keskittyä tutkimukseen. Tällä vimmalla uskon, että löydän ne tunnit ja hetket jolloin kirjoittaa rahoitushakemuksia. Kyllä minä vielä sen miekan vedän kivistä (sic).