Perehdytyspäivä

Osallistuin tänään uusien tohtoriopiskelijoiden perehdytyspäivään. Päivässä kannustettiin päiväkirjan pitämiseen prosessin ohessa. Ajattelin, että kokeilen. 

Ensimmäisen päivän jäljiltä olo on lähinnä pöllämystynyt. Olen innoissani, sillä tutkimusaiheeni on hyvä ja olen siitä ylpeä. Jos voisin, hautautuisin jonnekin vain vellomaan aineistoni parissa ja kirjoittamaan. Mutta eihän se niin mene. Ensinnäkään minulla ei vielä ole rahoitusta, joten jälleen huomenna pitää mennä päivätöihin, jotka eivät mitenkään liity väitöskirjaani. Ja kun löydän aikaa ja jaksamista tehdä jotain väitöskirjan eteen, se on nyt alkuun ensisijaisesti ohjaustapaamisia, ohjausasiakirjan laatimista, opintosuunnitelman laatimista ja niiden rahoitushakemusten tekemistä. 

Perehdytyksessä myös nousi esille, että tavoite tehdä väitöskirja neljässä vuodessa on nykyään aivan todellinen tavoite ja sitä painotetaan monelta suunnalta. Toki tiedän, että niin kauan kuin rahoitusta ei ole ja väikkäriä tekee osa-aikaisesti, kaikkialla ymmärretään, ettei se tapahdu neljässä vuodessa. Jännittää kuitenkin kuinka hyvin ymmärrystä riittää sille, että töiden jälkeen kotona odottaa perhe ja tovottavasti joskus välillä myös harrastukset? Mahdoinko laittaa itseni nyt tilanteeseen, jossa olen valinnut korvata vapaa-ajan tutkimuksella ja sen oheistoiminnalla? 

Haluan tehdä tutkimusta. Rakastan opiskelua. En sinällään edes koe raskaaksi töiden jälkeen lukea artikkeleita tai kirjoittaa. Mutta kun se prosessi on niin paljon muutakin ja kun elämässä olisi myös muita velvoitteita. Ja kun todellisuus on, että olen valmiiksi jo elämästä aika uuvuksissa. Takana ei ole helppoja, kevyitä ja leppoisia opiskeluvuosia vaan töiden, perheen ja opintojen yhdistämistä usean vuoden ajalta. Viime vuoden lopulla kaikki edellisten vuosien kiire alkoi tuntua niskassa. 

Puolison kanssa olemme kyllä asian käyneet läpi. Kesään asti mennään näin. Siihen mennessä toivottavasti rahoitus on ratkennut ja saan heittäytyä kokopäivätoimiseksi väitöskirjatutkijaksi. Vaikka rahoitus ei olisi ratkennut, syksyllä en palaa töihin. Koulussa työskentelevänä onni on se, että kokeneelle on tarjolla aina sijaisuuksia, joten syksyn varasuunnitelma on tehdä väikkäriä ja rahoittaa elämä pätkäsijaisuuksilla, joiden ajankohtia ja määrää voi säädellä itse. 

Jos jotain perehdytyspäivä antoi, oli vimman saada elämäntilanne muutettua niin, että saisin keskittyä tutkimukseen. Tällä vimmalla uskon, että löydän ne tunnit ja hetket jolloin kirjoittaa rahoitushakemuksia. Kyllä minä vielä sen miekan vedän kivistä (sic).